6. Vuoden 1918 sota

 

Jatkamme matkaamme kirkonmäen historiallisessa ympäristössä ja siirrymme askeleittain kohti kirkkotarhassa seisovaa vuoden tuhatyhdeksänsataakahdeksantoista muistomerkkiä. Tämä paikka hiljentää kulkijan, sillä siirrymme ajassa Suomen itsenäistymisen dramaattisiin ja kipeisiin alkumetreihein, vuoden tuhatyhdeksänsataakahdeksantoista sisällissotaan ja sen jättämiin syviin jälkiin täällä Kiteellä.

Kiteen asema sisällissodassa oli maantieteellisesti selkeä mutta henkisesti raskas. Tammikuun lopussa tuhatyhdeksänsataakahdeksantoista, sodan vasta syttyessä, Kiteen suojeluskunnan ja paikallisen punakaartin välillä solmittiin poikkeuksellinen kunnallinen sopimus Kiteen ”taistelemattomuudesta”. Osapuolet pyrkivät herrasmiessopimuksella takaamaan sen, ettei verenvuodatusta tai aseellisia yhteenottoja aloitettaisi omalla kotiseudulla. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti, kun valkoiset ottivat alueen vankasti hallintaansa helmikuun kuluessa, ja rintamalinjat muodostuivat kauas Kiteen eteläpuolelle Karjalaan. Koska tämä paikallinen sopimus piti omalta osaltaan pahimmat ylilyönnit kurissa, ei varsinaisia taisteluita käyty suoraan Kiteen maaperällä, ja pitäjä säästyi niiltä materiaalisilta tuhoilta ja välittömiltä rintamakauhuilta, joita monet muut Suomen paikkakunnat joutuivat kokemaan.

Vaikka oma kotipitäjä rauhoitettiin, sota oli vahvasti läsnä, ja kiteeläiset joukot joutuivat pian tositoimiin naapurissa. Kiteen suojeluskuntalaiset määrättiin helmikuun alussa mukaan Pohjois-Karjalan tärkeimpiin ja verisimpiin alkutaisteluihin Wärtsilän tehdaspaikkakunnalle. Värtsilän taisteluissa punaiset olivat linnoittautuneet tehtaalle ja rautatieasemalle, ja heidän murtamisensa vaati raskaat uhrit. Kiteeläiset kokivat Värtsilässä sodan ensimmäiset järkyttävät menetyksensä, ja sieltä saadut kokemukset kovensivat asenteita puolin ja toisin, kun vapaaehtoiset palasivat takaisin kotiseudulleen kantaen mukanaan haavoittuneita ja kaatuneita tovereitaan.

Sodan todellinen ja raastava vaikutus kiteeläisiin mitattiin inhimillisinä menetyksinä, jotka koskettivat syvästi molempia osapuolia. Paikkakunnan valkoiset suuntasivat Värtsilän jälkeen rintamalle kauemmas etelään, ja heidän ankarimmat miehistötappionsa koettiin Karjalan rintaman verisissä taisteluissa, erityisesti Antreassa ja Raudussa. Samaan aikaan Kiteen oma punakaarti, joka oli perustettu Puhoksen sahalla, joutui vetäytymään alueelta heti sodan alussa Etelä-Suomen rintamille, missä monet saivat surmansa taisteluissa, teloituksissa tai myöhemmin nälkään ja tauteihin menehtyen vankileireillä, kuten Tammisaaressa ja Lappeenrannassa.

Seisoessamme tässä kaatuneiden muistopatsaalla kohtaamme sodan kylmät luvut: valkoisten puolelta taisteluissa kaatui kolmekymmentäkolme kiteeläistä miestä, joiden nimet on hakattu tähän kirkkomaan graniittiin. Sodan kansallinen tragedia täydentyy, kun katsomme punaisen osapuolen menetyksiä, sillä eri rintamilla ja vankileireillä menehtyi arvioiden mukaan vähintään saman verran tai jopa enemmän kiteeläisiä työläisiä ja torppareita. Tämä muistomerkki kirkon varjossa ei siten muistuta vain sotilaallisesta historiasta, vaan se on pysyvä opetus siitä ajasta, jolloin valtakunnan vakaus särkyi ja veli nousi veljeä vastaan – jättäen jälkeensä surun, joka kosketti tasapuolisesti Kiteen jokaista kylää ja perhettä pitkälle tuleville vuosikymmenille.